Työn puute on muttunut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana toisenlaiseksi asiaksi kuin se, mihin työttömyydellä on totuttu viittaamaan. Talous tarvitsee tänään erilaista työvoimaa kuin viime vuosisadalla eli työvoiman kysyntä on saanut uudet piirteet.
Suomessa koettiin 1990-luvun laman jälkeen maan historian voimakkain nousukausi, joka. ei kuitenkaan tuottanut odotusten mukaisia tuloksia. Palkkatyön puutteen katoamisen sijaan työttömyys nousi pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Kävi selväksi, ettei voimakaskaan talouskasvu enää edellytä täystyöllisyyttä. Päinvastoin: perinteisiä kokoaikaisia ja pysyviä töitä ei riitä kaikille.
Saman nousukauden aikana paljastui toinenkin työmarkkinoiden. uusi piirre, joka sekin on osoittautunut pysyväksi. Tänään perustuu joka neljännen työikäisen suomalaisen toimeentulo johonkinkin muuhun kuin yhteen kokoaikaiseen pysyvään työsuhteeseen. Heitä voi perustellusti kutsua uudeksi työvoimaksi.
Suuri osa uuteen työvoimaan kuuluvista tekee määrä- tai osa-aikaisia töitä. Heihin rinnastuvat vuokratyötoimistojen palkkalistoilla olevat henkilöt. Useimmiten vaihtuvat myös työpaikat ja työantajat. Säännöllistä näissä erilaisissa toimeentulon hankkimisen tavoissa on vain epäsäännöllisyys ja kustakin työstä puutuva pitkäkestoisuus.
Uuteen työvoimaan kuuluva henkilö yhdistelee usein monien eri ammattien töitä. Hän hyvinkin toimia vuoroin vaikkapa insinöörinä, toimittajana, tuntiopettajana, kääntäjänä, talonmiehenä ja graafikkona. Uutta työvoimaa ovat myös työsuhteen ulkopuolella työllistyvät, vaikkapa kampaamo- ja kauneudenhoitoalojen pienyrittäjät. Samanlainen asema on niillä teollisuuden entisillä ammattilaisilla, jotka ovat joutuneet työsuhteen ulkopuolelle, kun suuritykset ovat ulkoistaneet toimintojaan.
Työvoiman uudenlainen kysyntä vaatii perinteisestä poikkeavaa ajattelutapaa ja uusia käsitteitä. Vain seitsemäsosa työttömiksi ilmoittautuneista on vailla työtä lyhytaikaisesti eli työpaikan vaihtamisen tai suhdanteiden vuoksi. Toinen ääripää on hieman suurempi. Tähän joukkoon kuuluvat syrjäytyneiksi kutsutut, elämänuskonsa menettäneet ihmiset. Monet heistä tuskin enää edes haluavat löytää itselleen työpaikan.
Valtaosa työttömyystilastojen ihmisistä on pitkäaikaisesti tai toistuvati vailla työtä. Heidän vaikeutensa löytää ansiotyötä eivät johdu huonosta koulutuksesta tai ammattitaidon puutteesta. Joukossa on jopa paljon korkeakoulututkinnon suorittaneita. Pulmana on, että näiden ihmisten ammattitaito on vanhentunutta tai sille ei ole kysyntää. He tarvitsisivat huolella suunniteltua udelleenkoulutusta, mutta sellaista ei ole järjestetty.
Entä millä käsitteellä tulisi kuvata niitä ihmisiä, joiden elämää hallitsevat säännöllisen epäsäännölliset työjaksot tai, vain hieman kärjistäen, irtisanomisten tai lomautusten väliin jääävät työjaksot? Palkkatyön ja yrittäjyyden raja on myös muuttunut veteen piirretyksi viivaksi. Tämä ei suinkaan tarkoita työntekijän ja työantajan etuvastakohdan katoamista, vaan vaatii uutta näkökulmaa toimeentulon turvaamiseen.
Suomesta on 21. vuosisadalla tullut väliinputoajien yhteiskunta. Enää ei olla joko palkkatyössä tai työttömänä, vaan suuri osa ihmisistä hankkii elämisen välttämättömyydet tavalla, jonka seurauksena tuo erottelu on menettänyt entisen .selityskykynsä. Julkisen vallan politiikassa ei kuitenkaan ole merkkejä toimeentuloa ja työsuhteita koskevien kysymysten pitämisestä tosistaan erillään, pikemmin päinvastoin.
Yhteiskunnan on saatava takeet uudistusten väärinkäyttöä vastaan. Tämä on ollut Suomen hallitusten sosiaalipolitiikan peruslinjana on ollut 1800-luvun lopulta lähtien. Nykyinenkin hallitus toteaa ohjelmassaan, että ’työ on parasta sosiaaliturvaa’. Puheet työttömyysturvan muuttamisesta vastikkeelliseksi havainnollistavat tätä ajattelutapaa.
Hallituksen reaktiota toimeentulon lähteiden muuttumiseen kuvaa pääministerin tapa perustella talouspoliittisia ratkaisuja. Hän kysyy, toisivatko vaihtoehtoiset ratkaisut lisää työpaikkoja ja antaa ymmärtää, että niiden vaikutus olisi paremminkin päinvastainen. Täystyöllisyyden nostalgiaa?
Hankalaksi käynyt työttömyyden käsite taas tulee ohitetuksi nostamalla työvoimapula yhteiskuntapolitiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Ongelmana ei siis olekaan työpaikkojen niukkuus, vaan työvoiman tarjonnan vähäisyys. Siksi on myös loogista puhua työllisyysasteen nostamisesta sen sijaan, että pyrittäisiin torjumaan työttömyyttä.
Koskahan Suomessa ryhdytään käymään päivän tilanteeseen perustuvaa julkista keskustelua? Me elämme toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin 1980-luvulla!
Jorma Kalela on poliittisen historian emeritusprofessori, jonka ’Työttömyys 1900-luvun suomalisessa yhteiskuntapolitiikassa’ ilmestyi 1989. Kirjan oli tilannut silloinen työvoimaministeriö.