Nykyinen hyvinvointivaltio on aikansa elänyt, eikä sitä voida korjata osittaisuudistuksilla.
Suomi on ”maailman kärkidemokratioita”, totesi oikeusministeri Anna-Maja Henriksson esitellessään Helsingin Sanomissa 14.3.2014 hallituksen edellisenä päivänä hyväksymää Demokratiapoliittista selontekoa. Julkisen vallan käyttöön sisältyy silti hallituksen näkemyksessä ongelma, joka oli tehnyt selonteon tarpeelliseksi. ”Varsinaiseen poliittiseen toimintaan osallistuminen” ei ole kasvussa, vaikka ”demokratian arvostus on kohentunut”.
Hallituksen arvio kuvaa suomalaisten poliitikkojen tapaa ajatella julkisen vallan käyttöä. Asioita arvioidaan sen perusteella, miltä ne näyttävät puolueiden muodostamassa peilissä. Demokratiaakin on kehitettävä, koska ihmisten kiinnostus puoluetoimintaan on vähentynyt. Kahdella 2000-luvun suomalaisten yhteiskunnallista asemaa kuvaavalla epäkohdalla ei sen sijaan nähdä yhteyttä demokratiaan.
Jos arvioinnin perustaksi otetaan hallitusten toteuttama politiikka, toimeentulon lähteissä tapahtunutta mullistusta ja sen tuottamaa elämisen epävarmuutta ei ole itse asiassa edes tunnistettu. Politiikan lähtökohtina ovat talouskasvun varmistaminen ja sen vaatima kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen.
Toinen demokratian kannalta ohitetuksi tullut yhteiskunnan piirre on politiikan jakautuminen kahdeksi. Yhtäällä on puolueiden toteuttama ”varsinainen” politiikka ja toisaalla kansalaisten poliittinen toiminta. Näiden kahden väliltä tosiasiallisesti puuttuvaan yhteyteen ei juuri ole kiinnitetty huomiota.
Vakinaista kokoaikaista työtä ei riitä kaikille
1990-luvun lamaa seurasi Suomessa voimakas nousukausi, joka ei kuitenkaan tuottanut odotusten mukaisia tuloksia. Palkkatyön puutteen katoamisen sijaan työttömyys nousi pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Kävi selväksi, ettei voimakaskaan talouskasvu edellytä täystyöllisyyttä. Tästä huolimatta kaikki puolueet ovat edelleen sitä mieltä, että täystyöllisyys on jatkossakin realistinen tavoite ja että talouskasvu tuottaa uusia työpaikkoja
Kun vakinaista kokoaikaista palkkatyötä ei enää riitä kaikille, kansalaiset joutuvat ajattelemaan toimeentuloaan uudella tavalla. Elämisen välttämättömyyksiä ei voi 2000-luvun puolella enää ajatella samalla tavoin kuin aiemmin. Turvalllisuutta ei voi rakentaa pysyvän työsuhteen eikä edes sellaisen varmistavan ammatin pohjalle. Tämäkin on sellainen muutos kansalaisten tilanteessa, jonka merkityksen puolueet ovat ohittaneet.
Kolmatta kansalaisten arjen uutta piirrettä kuvaa käsite ”uusi työvoima”, joka on osoittautunut pysyväksi ilmiöksi 2000-luvulla. Kyse on henkilöistä, joiden toimeentulon perustana on jokin muu kuin yksi kokoaikainen vakinainen työsuhde. Heihin kuuluu joka neljäs työillistynyt suomalainen; naisten keskuudessa lähes joka kolmas. Minkä puolueen vaatimuslistaan tämä suomalaisen elämäntavan uusi piirre on jättänyt jälkiä?
Suuri osa ”uuteen työvoimaan” kuuluvista tekee määrä- tai osa-aikaisia töitä. Heihin rinnastuvat vuokratyöyritysten palkkalistoilla olevat henkilöt. Samaa joukkoa ovat myös työsuhteen ulkopuolella itsensä työllistävät, vaikkapa kampaamo- ja kauneudenhoitoalojen pienyrittäjät. Palkkatyön ja yrittäjyyden välinen ero onkin muuttunut veteen piirretyksi viivaksi. Moni uuteen työvoimaan kuuluva yhdistelee useiden eri ammattien töitä. Hän voi vallan hyvin toimia vuoroin vaikkapa insinöörinä, tuntiopettajana, talonmiehenä ja graafikkona. KS. KAPPALEVÄLIT
Myös ansiotyön puute on saanut 2000-luvun Suomessa uuden sisällön: se on toisenlainen asia kuin perinteinen työttömyys. Vain seitsemäsosa työttömiksi ilmoittautuneista on vailla työtä lyhytaikaisesti eli on työtön työpaikan vaihtamisen tai suhdanteiden vuoksi. Toinen ääripää on hieman suurempi. Tähän joukkoon kuuluvat syrjäytyneiksi syyllistetyt, elämänuskonsa menettäneet ihmiset.
Valtaosa työttömyystilastojen ihmisistä on pitkäaikaisesti tai toistuvasti vailla työtä. Heidän vaikeutensa löytää ansiotyötä eivät johdu huonosta koulutuksesta tai ammattitaidon puutteesta. Joukossa on jopa useampi tuhat korkeakoulututkinnon suorittanutta. Pulmana on, että näiden ihmisten ammattitaito on vanhentunutta tai sille ei ole kysyntää. Tämä seikka jää pimentoon, kun julkinen keskustelu rajataan desimaalin tarkuudella ilmaistuun työttömyyden tasoon.
Suomalaisen politiikan tilaa kuvaa mahdollisuus tehdä työvoiman kysynnän mullistuksesta kolmenlaisia johtopäätöksiä. Edellä oleva tarkastelu korostaa toimeentulon hankkimisen rakenteiden perustavanlaatuista muutosta. Talouspäättäjien tulkinnassa on päällimmäisenä välttämättömyys purkaa työn teettämisen sääntelyä keinona lisätä muun muassa työpaikkoja. Ammattiliitot taas keskittävät toimintansa vakinaisessa työsuhteessa olevien etujen ajamiseen.
Politiikka keskittyy yksittäisiin ongelmiin ja erityisiin ryhmiin
Työn teettämisessä tapahtunut mullistus ja epävarmaksi käynyt toimeentulo ovat muuttaneet suomalaisten arjen. Puolueiden toiminta on kuitenkin säilynyt ennallaan. Elämisen uusista piirteistä kyllä puhutaan, mutta ne eivät näy sen paremmin toteutetun politiikan kuin tavoitteidenkaan sisällössä. Samaan aikaan saavat ekonomistit ansiotyön puutteen näyttämään matemaattisten mallien valossa lähes ylivoimaiselta ongelmalta.
Tekojen ja toimenpiteiden tasolla politiikka on perinteiseen tapaan yksittäisten ongelmien ratkaisemista ja erityisten kansalaisryhmien aseman kohentamista. Puhe yhteiskunnan ja elämisen muuttumisesta rinnastuu auttamatta vuosikymmeniä kuultuihin ja korupuheiksi leimattuihin perusteluihin. Asiantuntijapuheenvuorot taas avautuvat vain varsin harvalukuiselle joukolle.
Työllisyyspolitiikasta toukokuussa 2014 käyty välikysymyskeskustelu kuvaa nykyistä politiikkaa. Hallitus luetteli toimenpiteitä, joita se on tehnyt talouskasvun ja työpaikkojen eteen. Oppositio taas esitti oman luettelonsa tavoista parantaa työllisyyttä. Väittely toi esiin suomalaiselle politiikalle ominaisen asetelman: työpaikkojen lisäämistä on käytetty 1990-luvun lamasta lähtien minkä tahansa talouspoliittisen tavoitteen perusteluna.
Hyvällä syyllä voi kysyä, mistä itse asiassa väiteltiin. Tuskin ainakaan satoihintuhansiin nousevan työttömien joukon elämisen kohentamisesta, koska se olisi vaatinut ansiotyön puutteen erittelyä. Nyt kannanottoja ohjasi työttömyyden tasoa ilmentävä prosenttiluku. Samaa pinnallisuutta kuvasi myös erittelemätön puhe ”uusista työpaikoista”: niiden laadulliset erot ja muu kuin työllistävä merkitys jätettiin taka-alalle.
Sekä hallitus että oppositio painottivat talouskasvun välttämättömyyttä, mikä sekin on nyky-Suomessa jokaiseen poliittiseen asiayhteyteen kuuluva, sisällöllisesti erittelemätön argumentti.
Vaikka kansalaisten arkea lähestytään yksittäisongelmina, politiikassa pyritään myös kokonaisvaltaiseen tarkastelutapaan. Tällainen kokonaisuus ei kuitenkaan ole sen paremmin kansalaisten toimeentulon ehtojen mullistus kuin jokin muu yhteiskunnan toimintojen ulottovuus, vaan talouskasvu ja talouden kestävyysvaje. Kaiken politiikan onnistumisen ehtona pidetään tuotannollisen toiminnan jatkuvaa kasvua, ja julkisen sektorin velkaantumisen pelätään vievän maan vararikkoon.
Porkkanoiden sijasta turvaudutaan keppiin
Taloudellisen kasvun varmistaminen on tuonut politiikkaan uusia painotuksia. Työllisyysasteen käsite tarjoaa esimerkin. Sillä tarkoitetaan tavoitteeksi asettua ja tietyllä prosenttiluvulla ilmaistua osaa työikäisestä väestöstä. Työllisyysasteen nostamisesta ei juuri puhuttu 1900-luvun puolella. Silloin väiteltiin työttömyyden torjumisesta ja saatettiin tässä tarkoituksessa alentaa työllisyysastetta vaikkapa varhaiseläkejärjestelmällä.
Politiikan suunnan muuttumista kuvaa myös puolueita yhdistävä näkemys, että työvoimapula on työmarkkinoiden osalta keskeisin talouskasvun haaste. On kyettävä ratkaisemaan jo nähtävissä olevat ja lähitulevaisuudessa vielä uhkaavammaksi käyvät puutteet työvoiman tarjonnassa. Työpaikkojen niukkuutta pidetään eilisen, ei tämän päivän yhteiskuntaa kuvaavana epäkohtana.
Myös puhe työvoimapulan ratkaisumalleista tuo esiin nykyisen politiikan arvoperustan. Eläkeiän nostaminen on tietysti keskeisin keino, mutta sellainen on myös työperäisen maahanmuuton edistäminen. Sen sijaan turvautumisesta kotimaiseen työvoimareserviin eli palkkatyötä vailla olevien laajamittaisesta uudelleenkoulutuksesta ollaan hiljaa. Näin siitä huolimatta, että tämä työttömien kahden kolmasosan enemmistö on koulutettua ja suomalaisen työkokemuksen omaavaa väkeä.
Samaa yhteiskuntapolitiikan luonnetta kuvaa myös turvautuminen yhä useammin ”keppiin” sen sijaan, että luotettaisiin ”porkkanoihin”. Suuntana on esimerkiksi tilanne, jossa työttömyyspäivärahan saadakseen on otettava vastaan omasta ammattitaustasta ja asuinpaikasta riippumatta mitä tahansa tarjottua työtä. Väärinkäytösten estäminen on toisin sanoen tapa, jolla vastataan työvoiman kysynnän muutosten aiheuttamiin, kiperiin ongelmiin.
Työpaikkojen
niukkuutta pidetään eilisen
epäkohtana.
Ohjaamalla keskustelu työvoimapulaan on myös väistetty ne ongelmat, joita kuvaa työttömyyden muuttuminen sisällöltään epämääräiseksi käsitteeksi. Mikä sana luonnehtisi esimerkiksi niiden ihmisten tilannetta, joiden elämää hallitsevat kestoltaan eri pituiset, säännöllisen epäsäännölliset ja ansiotasoltaan vaihtelevat työjaksot? Miten pitäisi kuvata niitä kansalaisia, joiden toimeentulon perustana ovat, vain hieman kärjistäen, irtisanomisten tai lomautusten väliin jäävät työt? Miksi piilotyöttömyydestä eli ehkäpä puolestatoistasadastatuhannesta rekisteröitymättömästa työttömästä ei käydä julkista keskustelua?
Perustulon vastustajat ovat kadonneen yhteiskunnan vankeja KORJATTU
Työmarkkinoiden mullistus osoittaa, että nykyinen hyvinvointivaltio on jäänyt ajastaan jälkeen. Se rakennettiin aikana, jolloin vakinaisesta ja kokoaikaisesta palkkatyöstä tuli valtaenemmistön toimeentulon perusta. Nykyisin joka neljännen työllistyneen toimeentulon lähteet ovat epäsäännöllisiä ja lyhytkestoisia. Siksi he jäävät vaille monia sellaisia etuuksia, joihin toiset samaa työtä tekevät ovat oikeutettuja.
Esimerkiksi vuosilomalain tarkoitus ei aina toteudu ”uuteen työvoimaan” kuuluvien kohdalla. He eivät myöskään ole välttämättä oikeutettuja vuorotteluvapaan ja osittaisen hoitovapaan kaltaisiin etuuksiin. He ovat myös huonommassa asemassa kuin muut saman työehtosopimuksen piirissä työtään tekevät työntekijät, koska he eivät saa niitä etuuksia, jotka edellyttävät tietyn pituista työsuhteen kestoa. Vahvaa eriarvoisuuden kokemusta tuottaa myös monien ”uuteen työvoimaan” kuuluvien jääminen työterveyshuollon ulkopuolelle.
Mikään ei viittaa siihen, että palkkatyöperusteisen hyvinvointivaltion epätasa-arvoa ja syrjintää lisäävät piirteet voitaisiin korjata osittaisuudistuksilla. Tähänastiset toimenpiteet osoittavat päinvastoin, että tuloksena on entistä byrokraattisempi ja vaikeammin hallittava kokonaisuus. Tämä taas voimistaa nykyisen hyvinvointivaltion hidasta alasajoa, jonka varsinainen perusta on tuloerojen lisääntymisen myönteisyyttä korostava arvomaailma.
Maailmalla jatkuvasti kasvavaa ihailua saavasta pohjoismaisesta hyvinvointiajattelusta ei silti tarvitse luopua. Turvallisuuteen ja tasa-arvoon tähtäävä toteuttamismalli vaatii kuitenkin peruskorjausta. Yksi esimerkiksi uudistustarpeista työsopimuslaki, jonka nykyisellään suppea kattavuus tekee monen työtä tekevän yrittäjyyden näennäiseksi ja antaa työn teettäjälle mahdollisuuden kiertää työantajavelvoitteet.
Yleisemmällä tasolla hyvinvointivaltion peruskorjauksen lähtökohdaksi soveltuu maassa pysyvästi asuville ilman ehtoja myönnettävä perustulo. Toteuttamalla se päästäisiin eroon kymmenien ”himmelien” kokonaisuudesta, jota eivät edes asiantuntijat hallitse ja joka on heikossa asemassa olevien kannalta läpinäkymätön tukiviidakko. Sosiaalityöntekijät vapautuisivat asiakkaiden kyttäämisestä kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen tukea tarvitsevien ihmisten kanssa.
Perustulon periaatteellinen vastustaminen on silmien sulkemista 2010-luvun todellisuudelta. Samalla se kuvaa monille nykyisille poliittisille ”tahoille” ominaista ajattelua, taipumusta jäädä jo kadonneen yhteiskunnan vangeiksi.
Työvoiman kysynnän mullistus ja sen vaikutukset elämäntapaan vaativat luopumista niistä ajatusmalleista, joiden perusteella toimittiin 1980-luvun yhteiskunnassa. Uusien käsitteiden tarve on huutava. Poliittiset puolueet eivät näytä edes tunnistaneen, että kansalaisten elämisen puitteet ovat muuttuneet. Puolueet eivät ole ryhtyneet vaatimaan parannuksia niiden ihmisten tilanteeseen, jotka ovat joutuneet kärsimään toimeentulon lähteiden muutoksista. Puolueet eivät myöskään ole osoittaneet kansalaisille, mistä työmarkkinoiden mullistuksessa on kyse ja siten auttaneet heitä selviytymään uusissa olosuhteissa – puhumattakaan, että olisivat tarjonneet paremman yhteiskunnan rakentamisen visioita.
Kansalaisten asioiden ajaminen on jäänyt taka-alalle
Koska Suomi on pieni viennistä riippuvainen maa, sen politiikan perusasetelma on sekä poliitikkojen että kansalaisten mielestä ongelmaton. Hallitusten keskeisin tehtävä on sovittaa maan talous globaaliin ympäristöön tavalla, joka varmistaa kotimaisen tuotannollisen toiminnan vakaan kasvun. Politiikkaa toteutetaan tässä viitekehyksessä, ja sen ovat kaikki puolueet hyväksyneet.
Politiikkaa hallitseva konsensus on, että globalisaation oloissa ei ole vaihtoehtoa: talouden kansainvälisen kilpailukyvyn varmistaminen on asetettava julkisen vallan käyttämistä ohjaavaksi tavoitteeksi. Ilmiön kääntöpuolesta eli politiikan alistamisesta taloudelle suomalaiset poliitikot ovat yhtä hiljaa kuin kollegansa muissa länsimaissa. Kansalaiset taas ovat tosiasiallisesti antaneet puolueille avoimen asianajovaltakirjan talouskasvun edistämisessä.
Kun puolueet kilpailevat paremmuudesta kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamisessa, niiden suhde äänestäjiin on muuttunut: kansalaisten asioiden ajaminen on jäänyt taka-alalle. Puolueet eivät enää ole äänestäjien edustajia suhteessa valtioon, vaan niiden päätehtäväksi on noussut hyväksynnän hankkiminen valtiovallan toimenpiteille.
Suomalaisesta politiikasta tullut vahvasti nationalistista, vaikka kansallismielisyyttä ei korostetakaan. Sen sijaan alleviivataan ”meidän” yhteisten etujemme keskeisyyttä. ”Meidät” on pidettävä mielessä myös silloin, kun osallistutaan EU:n politiikkaan. Sen sijaan yhteiskunnan eri ryhmien välisiin etu- ja arvovastakohtiin perustuvan päätöksenteon on jo pitkään annettu vaikuttaa aikansa eläneeltä asialta. Globalisaation vaatima konsensus on toisen sanoen peittänyt eri teitä politiikan perusluonteen.
Demokratia on muuttunut uskontoon rinnastuvaksi asiaksi. Kirkkoon kuulutaan ja sen seremonioihin osallistutaan, mutta pappien välittämää sanomaa ei sen kummemmin pohdita. Puolueiden tehtävät rinnastuvat ristiäisten ja hautajaisten järjestämiseen; ne rakentavat vaaliasetelmat sekä hoitavat eduskunnan, hallituksen ja presidentin väliset suhteet. Suurelle osalle äänestäjiä puolueiden välillä ei juuri ole asiakysymyksiä koskevia eroja.
Kun julkisen vallan käyttämisen lähtökohdasta ja tavoitteesta vallitsee yksimielisyys, politiikan on annettu kutistua hallinnoksi. Sama kehityssuunta korostuu, kun useimmista muistakin politiikan alueista väitellään taloutta koskevilla perusteilla. Samalla unohtuu helposti yhteiskunnan eri osa-alueiden ohjaamisen kokonaisvaltaisuuden tarpeellisuus.
Esimerkiksi koulutus ja terveydenhoito ovat alueita, joilla julkisen sektorin osuutta on supistettu säästöjen ja taloudellisen tehokkuuden perusteella ilman, että markkinat olisivat tuottaneet tarpeelliseksi katsotun korvaavan toiminnan. Yrittäjyyden edistämisestä on ylipäätään tullut tavoite, jota on tuettava, vaikka sen ei olisi osoitettu esimerkiksi lisäävän työpaikkoja.
Tehdyt ratkaisut näyttävät hallinnoksi kutistuneessa politiikassa ainoilta mahdollisilta, koska niiden perustuminen valintoihin kielletään. Poliitikot korostavat mielellään, etteivät heidän lähtökohtanaan ole arvot tai ideologiat. He vain tekevät puolueettomasti sen, mitä kylmät tosiasiat vaativat. Elämisen puitteiden parantamiseen tähtäävät tavoitteet ovat haihattelua eikä niihin ole varaa.
Poliittinen aktiivisuus ei kanavoidu puoluetoimintaan
Kansalaiset tekevät politiikassa eron kahden alueen, puolueiden toteuttaman julkisen vallankäytön ja toisaalta kansalaistoiminnan välillä. Puolueiden ”varsinaisena poliittisena toimintana” pitämää aluetta kuvaavat laskevat äänestysprosentit ja toista niin sanotun kolmannen sektorin, valtion ja markkinoiden rinnalla tapahtuvan toiminnan jatkuva laajeminen.
Vaikka kansalaisten osallistuminen vaaleihin on vähentynyt, ei voi päätellä, että julkisen vallan käyttö olisi kriisiytynyt. Puolueiden voimasuhteiden suhteellinen vakaus viittaa päinvastaiseen suuntaan. Sekä Suomen että EU:n poliittisissa järjestelmissä nähdään puutteita, mutta vallankäytön muotoa ei vakavasti kyseenalaisteta. Myös puolueiden katsotaan toteuttavan demokratiaa.
Puolueet eivät
enää ole
äänestäjien
edustajia
suhteessa valtioon.
Poliitikot pitävät silti laskevia äänestysprosentteja huolestuttavina, koska ne kyseenalaistavat heidän oman toimintansa hyväksyttävyyden. He valittivat 1970- ja 1980-luvuilla kansalaisten passiivisuutta ja jopa politiikanvastaisuutta, mutta tulivat vähitellen toisiin ajatuksiin: kansalaisia ei ollut kuunneltu riittävästi.
Nyt puolueet ovat uudessa tilanteessa. Niiden jäsenmäärä on laskenut selvästi sekä Suomessa että muissa läntisissä teollisuusmaissa. Samaan aikaan poliittinen kansalaistoiminta on laajentunut, kun erityisesti internetin myötä on syntynyt suuri joukko erilaisia verkostoja, ryhmiä ja yhteisöjä. Kuntien pyrkimys ulkoistaa toimintojaan taas on lisännyt yritysten ja erilaisten järjestöjen tuottamia palveluja.
Puolueet ovat reagoineet hitaasti kansalaisten uudenlaiseen poliittisuuteen. Aktiivisuus ei kanavoidu puoluetoimintaan, vaan sillä on monia eri kohteita. Puolueiden toinen haaste koskee julkisen hallinnon rajoja. Miltä osin on oikeutettua jätttää yhteiskuntapolitiikka vapaaehtoistoimintaan perustuvalle kolmannelle sektorille?
Demokratiapoliittisessa selonteossa ei puututa kolmannen sektorin tuottamaan haasteeseen, vaan siinä keskitytään puoluetoimintaan ja muihin poliittisiin toimintamuotoihin. Ohjelmalla on sama heikkous kuin nykyisen hallituksen kahden edeltäjän kehittämällä Kansalaisvaikuttamisen politiikaohjelmalla. Kumpikin pitää selvänä, että demokratian totuttuja muotoja ei tarvitse arvioida uudelleen.
Puolueita yhdistävä konsensus on jättänyt kansalaisille suppeat mahdollisuudet vaikuttaa julkisen vallan käyttöön. Heidän asemansa rinnastuu taitoluistelu- tai uimahyppykilpailujen arvostelutuomareiden tilanteeseen. Kansalaiset arvioivat vaaleissa sitä tyyliä, jolla kilpailijat toteuttavat suorituksille ennalta annetut vaatimukset. He ottavat toisin sanoen annettuina sekä ne sisällöt, joiden puitteissa puolueet yrittävät profiloitua että pisteytysjärjestelmän eli äänestämisen. Mahdollisuudet vaikuttaa kilpailijoiden valintaan ovat myös vähäiset.
Vapaat vaalit eivät riitä toimivan demokratian kriteeriksi
Julkisen vallankäytön osalta Suomi on tyypillinen läntinen teollisuusmaa. Sen paremmin Suomen kuin muiden verrokkimaiden yhteiskuntapolitiikka ei toki ole mielivaltaista vallankäyttöä, sillä kansalaiset ovat valinneet vapaissa vaaleissa siitä vastaavat edustajansa. Ongelma on puolueissa, joihin kansan edustajat kuuluvat. Onko kansalaisilla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa maassa toteutettavaan politiikkaan puolueiden välityksellä? Vai rajoittuuko heidän vaikutuksensa tilaisuuteen vaihtaa edustajia jälkikäteen?
Vapaat vaalit ja parlamentille vastuunalainen hallitus eivät enää riitä toimivan demokratian kriteereiksi. Nykypolitiikka ohjautuu ylhäältä, eikä siinä juuri ole tilaa tavoitteille, joiden lähtökohtana ovat kansalaisten arvot ja näkemykset omasta tilanteestaan. Kansalaisilla ei ole todellisia mahdollisuuksia käyttää julkista valtaa hyvän elämän varmistamiseen sellaisena miksi he itse sen määrittävät.
Suomalaiseenkin nykydemokratiaan pätee vertauskuva kahdesta maailmasta. Toista hallitsee valtiollisen politiikan päiväjärjestys valtiontalouden kehyspäätöksineen, ja siitä vastaavat taloutta koskevaan asiantuntemukseen nojaavat puolueet. Toisessa maailmassa ovat ne tilanteet, jotka määrittävät kansalaisten omasta mielestä heidän elämäänsä. Näiden maailmojen välinen yhteys on ohuen ohut, mutta sitä eivät puolueet myönnä.
Suomi on kahden politiikan maa kuten sen läntiset verrokit. Yhtäällä ovat kaikilla elämänalueilla toimivat verkostot, yhdistykset ja järjestöt. Toisaalla on tästä kansalaisyhteiskunnasta erillinen puolueiden toteuttama politiikka. Tälläisessa tilanteessa vallankäyttöä ei voi kutsua demokraattiseksi; pollittinen järjestelmä vain varmistaa valtiovallalle tärkeän jatkuvuuden. Yhteiskuntarauha ei ole uhattuna niin kauan kun kumpikin antaa toisen toimia sen omilla säännöillä